450 miljoonan euron Yle-vero
Lintilän (kesk.) johtama työryhmä toi julkisuuteen puolentoista vuoden ahkeran pohtimisen jälkeen ehdotuksen: Yleisradion toiminnan rahoittaminen pitäisi kustantaa edelleenkin kansalaisilta suoraan valtion budjetin ohi perittävällä rahalla. Rahoituksen perusteeksi tulisi kuitenkin nykyisen televisiovastaanottimen omistamisen sijasta maassa asuminen.
Esitys itsessään on puiseva 79-sivuinen kuivakin kuivempi teos, jonka uudistushenkisyyttä kuvaa hyvin visualisoinnin määrä. Raportissa on kolme kuvaa: yksi pylväsdiagrammi ja kaksi piirakkakaaviota. Sitä on ollut sorvaamassa joukko keski-iän ylittäneitä kansanedustajia ja muuta porukkaa, jotka ovat puolentoista vuoden aikana kokoontuneet 19 kertaa.
Ei ole kovin suuri yllätys, että ulkoasun lisäksi myös raportin sisältö on kuin suoraan 70-luvulta.
Kaupalliset tiedotusvälineet ovat olleet aiheesta nyreissään ja syyn ymmärtää hyvin. Ylen rahoituksesta televisiokanavien tuottamiseen kuluu enää kaksi kolmannesta. Kolmasosa budjetista kuluu muuhun toimintaan, kuten radioon ja Internet-palveluihin.
Maksun keräämistapaa oleellisempi kysymys on kuitenkin, mitä sillä saadaan.
Olen periaatteessa julkisen broadcast-palvelun tuottamisen kannalla. On mediakentän etu kaiken kaikkiaan, että maasta löytyy taho, jolla ei lähtökohtaisesti ole minkäänlaisia kaupallisia sitoumuksia. Ylen parasta antia ovatkin tutkivan journalismin korkeatasoiset ohjelmat, kuten taannoin AY-liikkeen salaisen vasemmistorahoituksen paljastanut MOT. Samaten monet radiokanavat, kuten esimerkiksi Radio Puhe (entinen Peili) ovat erittäin arvokasta palvelua.
Internet-julkaisu on luonteva osa Ylen palvelukokonaisuutta. Netti on julkaisukanava siinä missä eetterikin.
Mutta miksi ihmeessä kukaan ei kyseenalaista Ylen rahoituksen määrää? 450 miljoonaa euroa vuodessa on iso raha ja populisti voisi konkretisoida määrää sanomalla, että samalla summalla saatavan yli 40 000 sairaanhoitajaa vanhainkoteihin.
Yle tuottaa tällä hetkellä arvokkaan asiasisällön lisäksi järjettömän määrän roskaa, jota on tarjolla kaupallisilta toimijoilta niin paljon kuin sielu sietää. Mitä järkeä Ylen on tuottaa ja/tai lähettää omaa TV-visaa, jossa tekstiviesteillä arvotaan oikeita vastauksia? Mitä järkeä on täyttää kanavat uusinnoilla uusintojen perään? Miksi Yleisradiolla pitää olla oma sinfoniaorkesterinsa?
Ylen ohjelmien laadusta voi olla montaa mieltä, mutta ainakaan ohjelmien tekninen laatu ei ole kehittynyt. Ohjelmissa ei esimerkiksi vieläkään ole kategorisesti aina (vieraskielistä) teskstitystä monella kielellä ja kuvan laatu on edelleenkin suttupiirtotasoa. Jopa Areenassa, jossa bandwith-kustannukset eivät ole läheskään samaa tasoa kuin Digitan hintojen kanssa.
Entä miksi ihmeessä Yle kilpailee jatkuvasti kaupallisten toimijoiden kanssa sellaisista lähetysoikeuksista, jotka joku kaupallinen taho joka tapauksessa hankkisi ja näyttäisi? Olympialaiset, HBO:n ohjelmat, MM-kisat ja muut vastaavat kuluttavat älyttömät määrät vero(luontoisia) varoja katsojilta. Koska kerran näillä alueilla kaupallinen tarjonta on runsasta, Yle toimii lähinnä markkinahäirikkönä.
Perusteluksi ei oikein käy edes julkisen toimijan vahvempi asema kaupallisiin nähden. Serraanon perhe saadaan Areenalle, mutta Sopranosia ei.
Julkisen palvelun tuottajan ei ole mitään järkeä juosta katsojalukujen perässä. Julkisen palvelun tuottajan pitäisi ensisijaisesti paikata niitä mediakentän aukkoja, joita kaupalliset tahot eivät syystä tai toisesta pysty tai halua tuottaa. Ja tämä ei tarkoita esimerkiksi kaikkien viihdeohjelmien lakkauttamista. Esimerkiksi poliittista satiiria ei Hyvien herrojen loppumisen jälkeen juurikaan ole kaupallisilla kanavilla tehty.
Ylen budjetista voisi leikata aluksi puolet pois. Tämä pakottaisi tämä miettimään mitä oikein kannattaa tehdä ja mikä on julkisen palvelun kannalta oleellista.
Vasta tämän jälkeen on järkevää päättää miten tämä rahoitetaan.









