Internetissä joku saattaa kuulla huutosi
Olen mielenkiinnolla seurannut Internetin Web 2.0 -palveluitten myötä kasvavaa harkitsematonta kuvien, videoiden ja tekstien julkaisemista. Kansa tuottaa nettiin maanisesti sisältöä ja hakee tälle huomiota. Mutta kun joku teos ylittää perinteisen median uutiskynnyksen, ollaan asiasta ymmällään.
Tuoreimpana esimerkkinä on perussuomalaisten ääniharava ja Suomen sisun jäsen, maahanmuuttajakriittinen Jussi Halla-aho, jolle vanhojen tekstien nousu julkisuuteen tuli näemmä melkoisena yllätyksenä.
En halua tässä yhteydessä ottaa kantaa Halla-ahon sanoman sisältöön – sille on omat fooruminsa. Mutta silti minua ihmetyttää miten naiivi tohtorismies voi olla. Totta ihmeessä julkisuuteen nousseen poliitikon kaikki julkaisut ja sanomiset pengotaan täikammalla. Ja erityinen mielenkiinto on niillä pamfleteilla, jotka itse on yrittänyt poistaa julkaisun jälkeen.
JHa:n tapauksessa kyseessä on osittain lehdistön tarttuminen materiaaliin, joka naputeltiin silloin, kun kirjoittaja oli vielä nobody.
Jos Internetiin julkaisee jotain, se on siellä lähtökohtaisesti aina pysyvästi. Materiaalin lähettäjällä ei ole enää uploadauksen jälkeen mahdollisuutta vaikuttaa siihen miten vakavissaan esseitä tulkitaan ja miten hyvää huumorintajua “spam and destroy” –komentojen tulkitseminen vitseiksi vaatii.
Sama ongelma pätee esimerkiksi IRC-galleriaan uploadattuihin teinien bilekuviin. Nuoret tytöt kilpailevat säännönmukaisesti siitä kuka pystyy julkaisemaan itsestään säädyllisyyden sääntörimaa tiukimmin hipovan herutuskuvan. Pojat taas poseeraavat mielellään sellaisissa lavastuksissa, joista stadilainen jääkiekkopuolustaja saattaisi saada huumesyytteen.
IRC-gallerian käyttäjien kesken on kohtuullisen selvää, että kyse ei ole vakavalla harkinnalla näpsityistä valokuvista. Mutta kuka takaa, että kaikki ymmärtävät tämän? Kun kuvan on kertaalleen julkaissut, tekijän sanavalta sen tulkitsemisesta on olematon.
Internetissä ei ole olemassa “puoliksi julkista” materiaalia. Materiaali on joko julkista kokonaan tai ei lainkaan, vaikka Facebook muuta antaisi ymmärtää. Räväköillä poseerauskuvilla ja kiihkeällä pamflettitekstillä haetaan samaa – julkisuutta. Ja useimmin huuto katoaa netin massan syövereihin. Kunnes joku ylittää valtamedian uutiskynnyksen ja sitten ihmetellään miksi luettavaksi tarkoitettua sisältöä – d’oh – luetaan. Mutta liian aktiivisesti. Ja väärin.
Internetissä joku saattaa kuulla huutosi.
Julkaisija voi jälkikäteen puolustella tuotoksiaan huumorimielellä tehdyiksi tai pikaistuksissaan kirjoitetuiksi. Mutta tekemisiään ja sanomisiaan ei enää saa takaisin. Jos on tullut sanottua rankasti, lausunnot saattavat nousta jopa sunnuntain Hesariin.
Paras puolustus omien möläytysten tai herutuskuvien nousemisessa julkiseksi keskustelunaiheeksi on ensinnäkin miettiä kahteen otteeseen mitä materiaalia (itsestään) julkaisee. Ja julkaisupäätöksen jälkeen seistä sanojensa tai kuviensa takana. Jälkikäteen selittelyt tulkitaan helposti selkärangattomuudeksi.
Mestaria itseään lainaten: “…pääministeri on ministereistä viimeinen, jonka pitäisi roiskia toteutuskelvottomia ja lähtökohdiltaan älyttömiä ehdotuksia. En kritisoi sitä, että hän on [...]vastainen, vaan sitä, että hän ei ajattele ennen kuin puhuu“.









