Julkinen data vapaaksi – mutta mikä on julkista ja kenelle se kuuluu?
Valtionhallinnossa ollaan vihdoin vapauttamassa ihan tosissaan julkisia tietovarastoja. Jotain kuvaa hankkeen takana olevasta momentista antaa valtion IT-johtaja Yrjö Bensonin toiminta – hän on lyönyt pöytään toiseksi kovimman kortin (kaljakori, ei sentään vielä koskenkorvapulloa) hankkeen onnistumisen puolesta. Kuten tämän blogin lukijat tietävät, olen henkilökohtaisesti pitänyt pitkään järjettömänä maamme nykytilaa, jossa jalostuskelpoiset tietoresurssit makaavat hyödyntämättöminä ministeriöiden ja virastojen tietovarastoissa. Annamme tällä hetkellä aivan liikaa kilpailuetua USA:n kaltaisille maille, joissa hallinto pyrkii aktiivisesti ulkoistamaan tiedon hyödyntämisen.
Oma lempiesimerkkini on oikeushallinto, joka oli aikaansa edellä Finlex-aikakaudella, mutta jonka siirtymä Internet-maailmaan on ollut hyvin tuskainen. Kuten asiaa käsitelleestä blogikirjoituksesta (ja siitä käydystä keskustelusta) kävi ilmi, suurin osa kiinnostavasta materiaalista jää tuomioistuinten mappeihin. Vähän aikaa sitten sain esimerkiksi sattumalta selville, että tämä pätee kuluttajariitalautakunnan päätöksiin, joista julkaistaan vain murto-osa julkisesti. Kuitenkin juuri suureen massaan kohdistuvat analyysit ja haut ovat yleensä niitä mielenkiintoisimpia ja kuluttajariitalautakunta tekeekin melkoista hallaa itselleen ja ajamilleen tavoitteilleen toimimalla portinvartijana julkaistavalle aineistolle. Syynä julkaisujen rajoittamiselle oli “resurssipula”, mikä tuntui varsin oudolta – päätösten valmistelu verkkojulkaisukuntoon ei kai ole niin ylivoimainen tehtävä? Nyt valituksia tehdään todennäköisesti runsaasti aivan turhaan jo ratkaistuista kysymyksistä, koska oman tapauksen faktoja täysin vastaavaa tapausta ei pienestä julkaistujen tapausten joukosta löydy.
********
Saksassa otettiin tällä viikolla vähän toisenlainen askel valtiollisten tietokantojen suhteen. Maan perustuslakituomioistuimen päätös, jolla kumottiin teletietojen tallennusvelvollisuutta koskeva laki ja määrättiin samalla sen perusteella kerätyt tiedot tuhottavaksi, oli hyvin merkittävä ennakkotapaus. Kyseinen tuomioistuin on EIT:n jälkeen Euroopan vaikutusvaltaisin ihmisoikeussopimusten sisällön määrittelijä ja nyt annetulla linjauksella on väistämättä vaikutuksia koko EUn alueella:
Although the court ruling did not question the original European Union directive requiring all member states to store telephone and internet data for up to 24 months, it will inspire efforts in Brussels to revise the law. Six member states, including Sweden, Ireland and Austria, have declined to put it into effect.
******
Onko teletietojen kerääminen sitten niin paha asia? Eikö kansalaisella itse asiassa tulisi olla oikeus hyödyntää itsestään teletietojen kautta kertynyttä informaatiota? Ongelmana on tällä hetkellä, että tiedot kertyvät teleoperaattorin käsiin, joka ei saa luovuttaa niitä asiakkaidensa hyödynnettäväksi kuin tietyissä hyvin rajatuissa tapauksissa (kotirauhan häirintä yms.). Tilanne olisi todellakin huomattavasti parempi, jos tiedot olisivat (kohtuullisella yksityisyydensuojalla) käytettävässä sekä kansalaisille, että viranomaisille. Näin henkilö voisi esimerkiksi helposti osoittaa, ettei ollut tietyssä paikassa tiettyyn aikaan tai surffannut väärällä sivulla, mikä ei tällä hetkellä ole useimmiten mahdollista.
Yleisemmällä tasolla tarvitsisimme siis ratkaisuja, joiden avulla kansalaiset voisivat kääntää eri toimijoille kertyvät tietovarannot omaksi edukseen. Hyvä esimerkki tällaisesta voisi olla reaaliaikainen tietokanta (tiedot löytyvät ainakin verottajalta?), josta voisi seurata millaisia asuntolainoja eri pankeista niiden asiakkaille annetaan tietyssä kaupungissa – tai palvelu, josta käy ilmi mitä maito maksaa eri kaupoissa =)
******
PS: Edellisen blogauksen liikennevaliokunnan jäsenille lähettettyyn kyselyyn ei sitten tullut yhtään vastausta – se siitä tietoyhteiskuntakeskustelusta…
