Vaalirahoitus ja Web 2.0
Vaalirahakohu on hetkeksi hiljentynyt, mutta tauosta ei ole varmaanknaan tulossa pitkää. Kyseisen tunkion pöyhiminen pitää tiedotusvälineet kiireisinä toivon mukaan seuraaviin eduskuntavaaleihin asti. IT-lehdistön puolella aihe on ollut vähemmän esillä johtuen kai lähinnä siitä, että Suomessa on yhden käden sormilla laskettava määrä teknologiayrityksiä, jotka ovat edes jossain määrin mukana yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.
Digitoday ja IT-viikko yrittivät sentään “skoopata” tekijänoikeusjärjestöjen jakamilla vaalituilla, mutta jaetut summat osoittautuivat mitättömiksi:
“Lyhdyn vaalituesta meni 1 350 euroa meni vihreille järjestön osallistuessa Minerva Krohnin, Tuija Braxin, Kirsi Ojansuun ja Kai Ovaskaisen seminaareihin..Lyhty osallistui myös kokoomuksen Suvi Lindénin seminaariin. Liput seminaariin maksoivat 600 euroa.
…
Säveltäjiä, sanoittajia, sovittajia ja musiikinkustantajia edustava Teosto puolestaan osallistui Hämeenlinnan Vihreät ry:n järjestämään tilaisuuteen, jonka maksu oli 200 euroa.
Lisäksi Teosto osti 610 euron arvoisen lipun keskustan Mari Kiviniemen seminaariin.”
Lopputulos oli ennakoitavissa, koska ko. järjestöjen lobbaus tapahtuu pääasiassa erilaisten seminaarien ja juhlien (esim. ÄKT:n mma-gaala ja Teoston vapputapahtuma ym.) kautta. Lisäksi Lyhdyn Lauri Kaira on varsin hyvä tapaamaan keskeisiä vaikuttajia pienemmissä piirissä esimerkiksi lounaiden merkeissä. Toisin sanoen – kyseiset järjestöt lobbaavat varsin kustannustehokkaasti ja ajavat näin jäsenkuntansa etua juuri niin kuin niiden pitääkin tehdä edunvalvontajärjestöinä. No, yksi avoin kysymys jäi eli kuinka paljon suoraan valtiolta peräisin olevaa rahaa menee tähän toimintaan.
Yleisemmän keskustelun pahimmasta pohjanoteerauksesta on vastannut Jutta Urpilainen vaatimuksellaan yksityisen vaalirahoituksen kieltämisestä:
Urpilainen on ensimmäinen, joka väläyttää yksityisten ihmisten antaman tuen lopettamista.
–Yksityishenkilöiden antaman tuen salliminen tarkoittaisi, että esimerkiksi vihreät ja kokoomus voisivat jatkossakin saada rahoitusta ”kummisediltään”.
Kyseinen idea on ehditty jo moneen kertaan ampumaan alas toteuttamiskelvottomana ja myös perustuslain vastaisena, mikä tosin tunnetusti ei ole ongelma. Urpilaisen kannattaisi ennemmin katsoa, miten asioita on lähdetty ratkaisemaan USA:ssa. Vaikka kyseinen maa onkin kaukana mallidemokratiasta monessakin suhteessa, vaalirahoituksen jatkuvien ongelmien vuoksi alan lainsäädäntö on siellä kehittynyt hyvin kattavaksi ja ennen kaikkea pragmaattiseksi.
Keskeistä toiminnassa on mahdollisimman täydellinen läpinäkyvyys, ei rajoitusten asettaminen. Olen tässä hyvin pitkälle samoilla linjoilla Markku Saksan kanssa, joka kannattaa yksityisen rahan lisäämistä kampanjointiin, ei vähentämistä:
Tavalliset kansalaiset selättäisivät suurimmatkin politiikan hämärärahoittajat, jos jokainen osoittaisi 50 euroa vuodessa yhteisten asioiden hoitoon.
Verkko tarjoaa tällaisen toiminnan organisoinnille lisäksi nykyään erinomaisen ympäristön. Samasta teemasta kiinnostuneet ihmiset kykenevät löytämään nopeasti toisensa, sopimaan yhteisestä viestistä ja vielä saattamaan sen julkisuuteen. Ilmiön tunnetuin esimerkki on MoveOn.org, josta on tullut USA:ssa muutamassa vuodessa merkittävä demokraattisen puolueen valtaeliitin haastaja. Suomessa varsin vaikuttava esimerkki tällaisesta uudenlaisesta ei-keskitetystä asiaorientoituneesta vaikuttamisesta oli Lex Nokiaa vastaan organisoitu TV-mainoskampanja. Kyseinen projekti osoitti konkreettisesti, että myös meillä on runsaasti ihmisiä, jotka ovat tarvittaessa valmiita panostamaan taloudellisesti tärkeäksi kokemansa poliittisen vaikuttamiseen.
Jos Urpilaisen ehdotus menisi läpi (tai hänen vaihtoehtoisesti ajamat pitkät listat), se tarkoittaisi vallan keskittymisestä entistä enemmän puolueiden pienille eliiteille (miksiköhän kukaan ole nostanut meteliä siitä, että Apollonkadulta jaettiin rahaa myös naapuripuolueiden ehdokkaille ja näin haitattiin keskustan omia ehdokkaita…), jotka päättäisivät käytössä olevien niukkojen resurssien jakamista. Tämä kehitys olisi täysin väärän suuntainen ja sen sijaan oikeaa ratkaisua pitäisi lähteä hakemaan nyt nousemassa olevan ad-hoc-organisoitumisen tukemisesta – missä hyvänä alkuna voisi olla nykyisen rahankeräyslain päivittäminen verkkoaikaan.









